Suojele luontoa ja ilmastoa ostamalla metsää

Osta pala ikimetsää Luonnonperintösäätiöltä

Luonnonperintösäätiö suojelee suomalaista luontoa

"Luonnonperintösäätiö (perustettu 1995) suojelee Suomen luontoa, ensisijaisesti uhanalaista metsää. Säätiö hankkii omistukseensa luonnonalueita ja takaa niille luonnonsuojelulain mukaisen pysyvän rauhoituksen.

Koskemattomat tai lähes koskemattomat metsät ja muut luonnonalueet sijaitsevat pieninä saarekkeina eri puolilla maata. Alkuperäisluonto on tärkeä omana itsenään, rauhaan jätettynä, ja juuri vanhoissa metsänytimissä elää valtaosa uhanalaisista lajeista."

Peksalan koulun ikimetsä-pala sijaitsee Nousiaisten Mustakorvessa.

Lokakuun kehruut

Niin se vaan aurinkokeräin kehrää matalaa lämpösäteilyä talteen! Lokakuu on ollut tavanomaista kuivempi ja kuulaampi ja näin ollen kehrääjälle harvinaisen antoisaa aikaa.


Puolen päivän jälkeen keräinten nesteen lämpötilamittari näytti +60 astetta ja lämminvesivaraajassa veden lämpötila oli noussut +55 asteeseen. Oleellista on, että varaajan alaosan lämpötila on aina alempana kuin keräinten lämpötila, jotta kiertovesipumppu lähtee käyntiin (alle 30 asteen). Olen jo joitain päiviä pitänyt yösähköä päällä. Ajastin on asennettu pariksi aamuyön tunniksi +40 asteeseen (mitattuna varaajan yläkeskiosasta). Tänään on tullut plussaa auringosta ainakin 15 astetta. Vesikiertohellassa kahdet kahvi/soppatulet päivässä riittäisi lämpimän veden ylläpitoon. Yösähkö on hyvä varapaimen. Tosin hyvässä akkuvaraajassa lämpö sailyy päiviä. Lämminvesi kiertää meillä myös märkätilan ja saunan lattiassa.



Kuvassa etualalla Peksalan koulun varjo:

Syksyn kehruut, sateet ja sammalet

Lämmin syyskuu on pitänyt suihkuvedet lämpimänä - olen polttanut syyskuussa vain muutama pesällisen puuta lämminvesivaraajaan kytketyn kiertovesihellan uunissa. Aurinkokeräimistä on kehrääntynyt sisään uskomattoman lämmintä, lähes +70 asteista, vettä säilöön.

Syyssateita on ollut toistaiseksi vähän. Sateiden vähäisyydestä kielivät paitsi metsään kuivunut alun lupaava sienisato ja tiilikaton sammalet. Talon eteläseinustaa varjostavan komean männyn neulaset ovat kellastuneet ja varisevat. Ne muutamat syksyiset sadekuurot ovat olleet sitäkin rankemmat: vettä on tullut alas kuin aisaa. Koulun vanha tiilikatto ja alkuperäinen päre-aluskate eivät enää pidätelleet rankkasadetta. Vesitihkua valui sieltä täältä katolta alas vinttitilaan. Toisen jiirin alle jouduin laittamaan vesisaavin. Kastuminen ei sinänsä ole vielä katastrofi, sillä vintti on avoin ja korkea hyvin tuulettuva tila. Olemme nyt sen tosiasian edessä, että kaunis sementtitiilinen sammalkatto on korjattava/uusittava.

Ks. arkistosta juttu kauniista sammalkatosta

Kosteina kausina katto on kaunis ja vehreä. Sammalten suodattamaa vettä valuu ränneistä tynnyreihin vielä päiviä sateiden jälkeen. Sammaleet pidättävät vettä - ja myös lisäävät katon painoa. Kattorakenteissa emme ole huomanneet painosta johtuvia muutoksia. 

Päivitys lokakuulta:

Ensiapua eli rikkoutuneiden tiilien vaihtoa (onneksi on varatiiliä). Nuorimmainen vaihtoi yhteensä viisi katto- ja kaksi harjatiiltä:

Talomaalarin parhaat apulaiset: painepesuri, juuriharja, kunnon rakennustelineet ja pensselit sekä muistilista

Neljäs remppakesä

Vuodet vierii! Nyt keväällä tajusin, että olemme asuttaneet tätä sielukasta 112 vuotiasta vanhaa rakennusta kohta 30 vuotta.  Ostimme koulun syksyllä 1986 ja asetuimme taloksi helmikuussa 1987 (josta oma tarina tässä). 

Kuulostaa ehkä hullulta, mutta kouluvanhus ei ole minulle vain rakennus, vaan sielukas perheeni kumppani ja majakka, joka luo elämälle sisältöä, suuntaa ja suojaa, ja jota täytyy säännöllisesti hoivata ja rapsuttaa - ja jonne on aina hyvä palata. Koskaan ei ole varsinaisesti ollut tunne, että "kaikki on kesken" tai "nyt se on valmis", vaan asuminen ja eläminen vanhassa rakennuksessa on ollut purjehtimista vuodenajasta toiseen erilaisten taloon liittyvien prosessien mukana. Asuimme kaksi ensimmäistä vuosikymmentä tekemättä muutoksia eli remonttia koulurakennukseen - paitsi maalasimme koulun punaiseksi. Nyt rakennus muuttuu uudismaalaamalla takaisin lähemmäs alkuperäistä ilmettään.

Parhaillaan siis meneillään oman väen toinen maalauskierros ja sen kolmas kesä. Vanha koulurakennus on opettanut: "ei ole kiirettä, pysyn pystyssä kyllä". Ensimmäisen talomaalauksen toteutti edesmennyt isäni ja pappa yhdessä appiukon kanssa. Nyt kunnostan julkisivua lasten kanssa ja nuoriso, vaikka asuvatkin muualla, ovat ottaneet myös remonttien toteutuksen itselleen. Ihan pelkkä maalaus ei ole riittänyt, vaan olemme joutuneet vaihtamaan myös hirsikerroksia. Remonteista lisää klikkaamalla tästä. 

Peksalan koulu ostovuonna 1986. 

Toukokuussa parhaimmat maalauskelit

Peksalan koulun läntinen julkisivu sai kunnon rakennustelineet. Koulu on rakennettu jyrkänteisen kallion reunalle, joten nosturilla pääsy seinustan viereen olisi ollut mahdotonta.

Läntinen seinusta onkin eniten kärsinyt auringosta ja tieliikenteen nostattamasta pölystä sekä hiukkaspäästöistä. Myös sateet ja tuulet pieksivät jyrkänteen laella seisovan koulun peltomaisemaan avautuvaa seinää.

Painepesurilla pohjatyöt helpottuvat

Onneksi on painepesuri. Koulurakennus on (1904) valmistettu parhaista raaka-aineista ja jopa länsi-seinän alkuperäinen laudoitus on sen kuntoinen, että uusiminen olisi liioittelua -ja hulluutta. Vastaavanlaista tiheäsyistä mäntylautaa kun ei oikein enää tahdo edes saada.

Höylätty ja maalattu lautaseinä kestää hyvin painepesurin. Painepesurin käyttö on kuitenkin mahdollista ainoastaan taloissa, joissa on hengittävät rakenteet - ja silti käyttö vaatii huolellisuutta -ja hellyyttä! Vesi tunkeutuu väkisinkin rakoihin - ja jopa tuulettuvan vintin eristepuruihin - vaikka kuinka varoen pesua suorittaisikin.

Pesujälki erottuu likaantuneesta seinästä hyvin. Räystään varjostama seinä oli tumman möhjän peitossa, jota joku epäili homeeksi. Ehkä sitäkin, mutta perusmassa on tummunutta siitepölyä. 

Kuvassa näkyy jälkiä, jotka syntyvät jos käyttää pesuria liian kovalla paineella.  Ohuen maalikerroksen alla puupinta on hieman karvaantunut.

Punainen maalikerros on vuoden 1987 Tikkurilan maalia (jonka nimeä en muista), johon piti lisätä erikseen vernissa. Onneksi. Vielä silloin, ilman että osasimme edes vaatia, meille myytiin "oikeaa talomaalia".  Maalin pinta on lähes 30 vuoden jälkeen tasaisesti jauhoontunut, mikä on pellavaöljymaalille toivottu ominaisuus.  Irronnut maali on helppo harjata ja pestä pois - työlästä maalin irroittamista kaapimalla eli skrapaamista ei tarvita.

Seinusta maalattu kahteen kertaan. Pohja 30% umbra ja listat 50% maavihreä.  Perinnerakentamisen keskus Antiikkiverstaan sekoittamat maalit. Kaikki lisäaineet luonnonmateriaaleja.

Talomaalarin muistilistaa - virheistä oppii muistilistaamaan

Talomaalarin muistilistassa oli tällä kertaa isolla: muista kuivikeliuos! Viime kesänä se yhdestä maalisatsista unohtui. Sen seurauksena maali kuivui hyvin hitaasti keräten pintaansa ötököitä. Lisäksi pintaan jäi joitain valumajälkiä. Talkoolaiset olisi pitänyt kädestä pitäen opettaa pellavamaalin maalaamiseen: ohuita kerroksia hiertäen!

Toinen tärkeä muistilistan tuote oli pellavaöljysuopa, jolla pesee ilokseen sekä siveltimet että maalarin kädet. Molemmat pysyvät näin hyvässä kunnossa. Tein myös ennen maalauksen aloittamista pensseli-inventaarion. Kaikenlaisia näyttää kertyneen kohtuullisen iso nivaska...Paiskasin suurimman osan viime kesien talkoisiin pikaisesti hankituista siveltimistä roskiin.  Hylkyyn johti joko liian veltto tai jäykkä harjas, tai  siveltimen keskeltä puuttuva "maalitila". Kas, käyttöön jäivät vain Sokevan puuvartiset siveltimet. Niillä on ilo maalata: maali pysyy pensselissä, eikä valu vartta pitkin - ja maalia saa kerralla nostettua seinälle kunnon satsin! 

Pihapiirin ystävät sisustuspuuhissa - vai taiteilevatko?

Minulla on ollut tapana pitää keväisin heinäverkossa hieman villoja pesänrakentajille. Suurin osa tarjolle asetetuista villoista on tavallista pässinpökkimää, valkeaa kerittyä suomenlampaan villaa:

Tälle kaverille ei ole kelvannut valkeat luomuvillat, vaan hän on nyppinyt tarpeikseen hieman oranssia ryijynnukkalankaa:

Kuva: Pasi Airike

Tämä töyhtötiainen pitää ilmeisesti keltaisesta - ovatko villat vain pehmusteita vai haluaako tintti tehdä kenties vaikutuksen tulevaan puolisoonsa?

KUva: Pasi Airike

Taiteilijoita vai lavastajia?

Näistä oman pihapiirin lavastajaystävistäni tulivat mieleeni "oikeat mestarilavastaja-linnut". Lavastajat (Ptilonorhynchidae) ovat pienikokoisiin varpuslintuihin kuuluva heimo. Luonnonvaraisina näitä taiteilija-lintuja löytyy pääosin Australian ja Uuden-Guinean trooppisilta alueilta. Lavastajat tunnetaan parhaiten lajien koiraiden tavasta hurmata naaras taidokkailla ja värikkäillä gallerioillaan.

Koiraat rakentavat tehdäkseen naaraisiin vaikutuksen värikkäitä teoksia heinistä, kukkien terälehdistä, kivistä ja hedelmistä. Linnut hiovat kokoelmiaan loputtomiin. Osa linnuista jopa värittää asetelmiaan hiilellä ja marjoilla puunkuori siveltimenään. Naaras valitsee parittelukumppanikseen koiraan, jonka bower eli "häähuone" ja sitä kehystävä galleria miellyttää eniten. Tämä tapa johtaa myös siihen, että useat koiraat jäävät ilman naarasta, ja parhaat taiteilijat parittelevat usean naaraan kanssa.

Lavastaja-lintu on englanniksi bowerbird - klikkaa, niin näet koiraiden tekemiä teoksia!

Linnut kierrättävät teoksissaan luonnonmateriaalien rinnalla myös löytämiään keinotekoisia esineitä. Lavastajien heimoon kuuluvat satiinilinnut tekevät teoksensa aina sinisestä. Aikaisemmin sinisiä kukan terälehtiä käyttänyt lintu kokoaa nykyään galleriaansa teoksia, jotka se valmistaa turistien jälkiinsä jättämistä sinisistä muovikorkeista ja mehupilleistä. Satiinilinnun teokset suorastaan vaativat sinistä. Jopa niin paljon, että eläintarhan vankeudessa ne ovat valmiita tappamaan sinisen linnun, jotta saisivat teokseensa sinistä. Onko sinisellä värillä näin vahva kilpailuetu naaraiden silmissä? Mutta kuinka ollakaan: se kaikkein sinisin ei näytä takaavan naaraiden suosiota. Tutkijoiden seuranta paljaastaakin vallan muuta: naaraat näyttävät arvostavan harmonista kokonaisuutta eli pesän rakenteellista kauneutta ja gallerian teosten keskinäistä yhteen sopivuutta. Tärkein valintakriteeri lopulta näyttääkin olevan koiraan soidintanssi, jonka on parasta olla hyvä - ja sopiva - sillä ylisuorittamisesta ei naaras satiinilintu pidä.

Mikä meidät ihmiset oikein erottaa muista eläimistä? Eipä juuri mikään. Olemme kaikki kipua tuntevia, empaattisia ja kauneudentajuisia - ja ilmeisesti eri asteilla huumorintajuisia. Ja miten vähälle huomiolle onkaan jäänyt kauneuden merkitys evoluutiossa vaikuttavana tekijänä. Jo Darwin tuskaili evoluution ja selviytymisteorian äärellä: mitä kilpailuetua voi tuoda muka riikinkukon pyrstö - niin raskas ja epäkäytännöllinen kapistus, mutta kaunis ja komea!

***

Jos kiinnostuit aiheesta, niin kuuntele David Rothenbergin esitelmä Survival of the Beautiful  Why there is so much beautiful in the nature? Häneltä löytyy myös samanniminen teos.

Mehiläinen meiän lintu

Akseli Gallen-Kallela Lemminkäisen äiti 1897

Lemminkäinen on surmattu ja paloiteltu, ruuminosat viskattu Tuonelan jokeen. Lemminkäisen äiti 
löytää joesta haravalla poikansa osat. Äiti ompelee poikansa kokonaiseksi, mutta tarvitsee pojan 
henkiin herättämiseen parantavaa monikukkahunaja-voidetta. Lemminkäisen äiti kutsuu 
mesipistiäisiä avukseen:

Kalevalan 15 runo, säkeet 420-520

"Mehiläinen, meiän lintu, metsän kukkien kuningas! Lähe nyt mettä noutamahan, 

simoa tavottamahan mieluisasta Metsolasta, tarkasta Tapiolasta, 

monen kukkasen kuvusta,

monen heinän helpehestä kipehille voitehiksi, pahoille parantehiksi!"

Mehiläinen, liukas lintu, jopa lenti löyhäytti mieluisahan Metsolahan, 

tarkkahan Tapiolahan.

Nokki kukkia keolta, keitti mettä kielellänsä kuuen kukkasen nenästä, 

sa'an heinän helpehestä. 

Niin tulla tuhuttelevi, käyä käärämöittelevi, kaikki siipensä simassa, 

sulkansa sulassa meessä.

Itse äiti Lemminkäisen otti noita voitehia, niillä voiti voipunutta, 

pahoin-tullutta paranti: ei tullut apuanoista, saanut miehelle sanoja.

Siitä tuon sanoiksi virkki: "Mehiläinen, lintuseni! Lennä tuonne toisialle, 

ylitse meren yheksän, saarehen selällisehen, metisehen manterehen, 

Tuurin uutehen tupahan, Palvoisen laettomahan! 

Siell' on mettä mieluhista, siellä voietta hyveä, joka suonihin sopivi, 

jäsenihin kelpoavi. Tuop' on niitä voitehia, 

kanna niitä katsehia vian päälle pannakseni,

vammoille valellakseni!"

Mehiläinen, mies kepeä, taasen lenti liihytteli ylitse meren yheksän, 

meri-puolen kymmenettä. 

Lenti päivän, lenti toisen, lenti kohta kolmannenki, 

ruokosella istumatta, lehellä levähtämättä, 

saarehen selällisehen, metisehen manterehen, 

korvalle tulisen kosken, pyhän virran pyörtehelle.

Siellä mettä keitettihin, rasvoja rakennettihin, pikkuisissa pottiloissa, 

kaunoisissa kattiloissa, peukalon mahuttavissa, sormenpään sovittavissa.

Mehiläinen, mies kepeä, saip' on niitä voitehia. Vähän aikoa kuluvi, 

pikkuisen pirahtelevi:

jo tulla turahtelevi, saa'a saaveroittelevi, kuusi kuppia sylissä, 

seitsemän selän takana, ne on täynnä voitehia, täynnä rasvoja hyviä.

Itse äiti Lemminkäisen voiti noilla voitehilla, yheksillä voitehilla, 

kaheksilla katsehilla: ei vielä apua saanut, tok' ei tuostana tavannut. 

Niin sanoi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 

"Mehiläinen, ilman lintu! Lennä tuonne kolmas kerta ylähäksi taivosehen, 

päälle taivosen yheksän! Siell' on viljalta simoa, siellä mettä mielin määrin,

joilla ennen Luoja loitsi, puheli puhas Jumala, 

voiti Luoja lapsiansa pahan vallan vammaksissa. 

Kasta siipesi simassa, sulkasi sulassa meessä, tuo simoa siivessäsi, 

kanna mettä kaapussasi kipehille voitehiksi, vammoille valantehiksi!"

Mehiläinen, mielilintu, hänpä tuon sanoiksi saatti: 

"Mitenkä mä sinne pääsen, minä mies vähäväkinen!"

"Hyvä on sinne päästäksesi, kaunis kaapsahellaksesi: 

yli kuun, alatse päivän, toivon tähtien välitse. 

Lennät päivän löyhyttelet kuutamoisen kulmaluille, 

siitä toisen siuottelet otavaisen olkapäille, 

kolmannen kohotteleihet seitsentähtisen selälle; 

siit' on matkoa palanen, pikkarainen piiramata perillepyhän Jumalan, 

asunnoille autuahan."

Mehiläinen maasta nousi, simasiipi mättähältä; 

jopa lenti löyhytteli, pienin siivin siuotteli. 

Lenti kuun keheä myöten, päivän päärmettä samosi, otavaisten olkapäitse, 

seitsentähtyen selitse: lenti Luojan kellarihin, kamarihin kaikkivallan. 

Siellä voietta tehä'än, rasvoja rakennetahan hope'isissa paoissa, 

kultaisissa kattiloissa: mettä kiehui keskimaissa, laoilla suloa voita, 

simoa suvinenässä, päässä pohja rasvaisia. 

Mehiläinen, ilman lintu, sai siitä simoja kyllin, metosia mielin määrin. 

Oli aikoa vähäinen: jo tulla tuhuttelevi, 

saa'a käärähyttelevi sata sarvea sylissä, tuhat muuta muhkurata; 

missä mettä, kussa vettä, kussa voietta parasta.

Keinopesiä pihapiirin pienimmille

Hurjaa. Helsingin sanomat tänään:  Pölyttäjien katoaminen uhkaa koko maailman ruokatuotantoa. Tästä on varoitettu jo pitkään. Uusin raportti vahvistaa aikaisempia havaintoja.

Monet hyönteis- ja lintulajit, ne kaikkein pienimmät kanssaeläjämme, ovat elintärkeitä maailman ravintotaloudelle ja ihmisten terveydelle. Pölytyksestä riippuvaiset kasvit muodostavat 35 prosenttia maailman viljelyskasvien tuotannosta. Olemme riippuvaisia luonnon monimuotoisuudesta.

Mitä voimme tehdä?

Voimme vaatia entistä voimallisemmin luonnon monimuotoisuuden suojelua - ja suojella itse. Voimme myös opiskella eläinten elinympäristöjen piirteitä - ja oppia ymmärtämään. Paljon vahinkoa on ehtinyt tapahtua, mutta vielä voimme yrittää kompensoida ympäristölle aiheuttamiamme haittoja. Suomalainen metsätalous on muuttanut metsäluontoa niin, että esimerkiksi lintujen kolopuista on huutava pula. Siksi nyt on polkaistu käyntiin hanke "Miljoona linnunpönttöä". Hienoa, linnunpönttöjä tarvitaan, mutta niiden rinnalle tarvitaan myös paljon koskematonta metsänpeittoa lahopuineen sekä kolopuiden ja vanhojen metsien suojelua. 

Pölyttäjille pönttöjä

Voimme auttaa myös pölyttäjiä. Mesipistiäiset ovat tärkeitä pölyttäjiä. Mesipistiäisille suotuisat elinympäristöt ovat hävinneet maaseudun muutoksen myötä ja monet lajit ovat uhanalaisia tai vaarantuneita.  Erakkomehiläiset ovat villejä mesipistiäisiä.

Nyt on viime hetket käsillä valmistaa mesipistiäisille tekopesiä talven yli kuivuneista pölleistä tai ruokonipuista - ohjeita löydät mm. Suomen luonto-lehdestä. Pesät on hyvä olla sijoitettuna paikoilleen viimeisten lumenrippeiden aikaan maalis-huhtikuussa.

Kääk - myrkkypistiäisiä!

Erakkomehiläiset, niinkuin tarhamehiläisetkin kuuluvat myrkkypistiäisiin. Rauhallinen yhteiselo näiden pelottavien pörriäisten kanssa on mahdollista. Villimehiläisillä on kyllä pistin, mutta se on niin heikosti kehittynyt, ettei se kykene läpäisemään ihmisen ihoa. Sitä paitsi nämä hyönteiset ovat hyvin rauhallisia, minkä vuoksi niiden toimia on erittäin helppoa seurata - pysyt vain itse rauhallisena!

Lehdenleikkajamehiläinen

Kiinnostukseni mesipistiäisiä kohtaan heräsi vuosia sitten - sattumalta, ja kun lapset olivat vielä pieniä. Pihakeittiömme penkkeinä oli kookkaat pajurungot. Istuimme vihanneksia tulella käännellen, kunnes huomasimme lasten kanssa, että jalkoväleissämme oli liikettä: pieniä pörriäisiä tai jonkinsortin mehiläisiä, "myrkkypistiäisiä varmaan”, lenteli eestaas jalkojemme väleistä. Lapset olivat oppineet olemaan rauhallisesti ampiaisten (ampiaiset eivät ole mesipistiäisiä, vaan raadonsyöjiä eli petoja) kanssa, joten kumarruimme tarkastelemaan tarkemmin mitä oikein puiden rungoilla tapahtui. Tosiaankin: runkoihin oli ilmaantunut pienen pieniä reikiä, halkaisijaltaan noin 4-5 millimetriä. Pörriäiset ilmiselvästi pitivät reikiä pesinään. Päätimme seurata tilannetta ja jatkoimme penkkien käyttöä ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mehiläiset eivät myöskään välittäneet meistä, vaan jatkoivat lentojaan. Joidenkin päivien kuluttua huomasimme, että reiät oli peitetty vihreällä... Tutkimme reikiä ja selvisi, että rei´issä oli pieniä lehtien paloja, jotka oli leikattu pienen otuksen pienen pienillä hampailla tarkalleen puussa olevien reikien kokoisiksi. Olimme haltioissamme! Joka reiän suulla oli paksu nippu näitä taidokkaita lehtileikkeleitä! Näimme myös, miten mehiläiset kantoivat pyörylöitä pesiinsä ja asettelivat ne huolellisesti suuaukolle. Sisällä onkalon perällä oli lapsosia.

Vanhassa pajunrungossa asui ahkera pölyttäjä Megachile rotundata eli lehdenleikkaajamehiläinen.

Pesäpönttöjä ja erakkohotelleja:

Kokeilumielessä valmistettuja pesiä:

Erakko-hotellit

Erakkomehiläisille huoneistoja mukavuuksineen: aamuaurinkoon suunnatut oviaukot, pitkät puhtaat käytävät ja turvallinen ympäristö, jossa paljon pölytettävää.

Erakkomehiläiset ovat villejä mesipistiäisiä, joiden naaras rakentaa pesän yksin ilman lajitovereidensa apua. Erakkomehiläiset elävät yksin tai pienissä yhdyskunnissa, mutta vailla samanlaista sosiaalista luonnetta kuin tarhamehiläiset ja kimalaiset. Erakkomehiläisillä ei ole työläisiä, vain koiraita ja naaraita. Erakkomehiläisemot kasvattavat jälkikasvunsa pesäkoloissa, jotka ne tekevät, lajista riippuen, maahan tai pieneen reikään puussa. Emo täyttää pesän siitepölyllä ja medellä. 

Mesipistiäiset ovat tärkeimpiä kasvien pölyttäjiä

Kolopesivien mesipistiäisten asuntopula on pahentunut maaseudun muutoksessa. Metsänhoito on siivonnut lahopuut ja muokannut metsäpohjan, avonaiset laidunniityt ovat kasvaneet umpeen, puistot ja pihat ovat siistillä nurmikolla, hirsirakentaminen on vähentynyt ja puuaitojen tilalla on betonia ja metallia. Kovakuoriaisten puuhun tekemiin reikiin pesimään tottuneet erakkomehiläiset pölyttävät kukkia ja puutarhamarjoja, sekä monia maatalouden viljelykasveja, kuten rypsiä ja hernekasveja. Erakkomehiläiset keräävät siitepölyä tarhamehiläisen tavoin vasuihinsa tai takaruumiinsa runsaisiin karvoihin. Ne ovat meille hyvin arvokkaita pölyttäjiä. Meidän terveellinen ja monipuolinen ravinto on suorastaan riippuvainen erakkomehiläisten tarjoamista pölytyspalveluista.

Tutkittu juttu: yksi ainoa muurarimehiläinen saattaa pölyttää yhtä monta kukkaa kuin 80-300 tarhamehiläistä! Villien mesipistiäisten pesimäpaikat ovat vähissä ja tein Erakko-hotellit tähän tarpeeseen. Muidenmuassa muurari- ja lehdenleikkaajamehiläiset arvostavat hotellimajoitusta pitkillä puhtailla käytävillä.

Kyse on vielä suuremmasta kokonaisuudesta kuin vain ihmisen ravinnosta. Erakkomehiläisten pesissä loisivat monet muut hyönteiset, kuten toukojäärä tai villakärpänen. Pölyttäjähyönteiset vaikuttavat välillisesti myös lintujen ja muiden eläinten ravinnonsaantiin pölyttymisen kautta muodostuvien siementen muodossa. Hyönteiset ovat olennainen osa luonnon monimuotoisuutta. Ne ovat monien lajien tärkeitä ravintolähteitä, niin loisten kuin petojen. Hyönteiset ja muut selkärangattomat muodostavat kasvien ohella ravintoverkoston perustan, jonka heikkeneminen vaikuttaa ennalta-arvaamattomasti luonnon tasapainoon.

Hotellihuoneita varattu!

Alkuperäinen juttu Paljasjalkapolku-ympäristötaidenäyttelyn Erakko Hotellit -teoksesta (vanhassa blogissani)

Kevät näyttäytyi!

Aurinkokeräimien päällä oli vielä lunta, kun kerääjän lämpömittarin lukema nousi jo keskipäivällä +49 asteeseen. Yleensä huippulukemat syntyvät vasta iltapäivällä yhden jälkeen.  Tuo 49 astetta on  helmikuinen ennätys - tosin ennätys harvakseen mitatuista ja muistiin merkityistä lämpötiloista. Pian alkoivat pilvet kerääntyä taivaalle ja lämpötila keräimissä laski  nopeasti - tänään taas uusi lumi peittää keräimiä. Päiväkirjaa selatessani huomaan, että yleensä olen käynyt ottamassa mittarilukeman ylös aurinkoisilla helmikuisilla pakkaskeleillä, jolloin keräimen nesteen lämpötila kireistä yöpakkasista huolimatta kipuaa jopa + 30 asteeseen. Tehokas on! Kevät on tulollaan.

Aurinko auraa lumet alas keräimistä

Naapurissa Sokerikulmalla, entisellä Suomen Sokerin koemaatilalla, jossa nykyään on asuinyhteisö, residenssi sekä kulttuuriyhdistysten tiloja, on siirrytty öljystä maalämpöön. Järjestelmää tueksi on asennettu myös aurinkokeräimet - heillä elilen keräimissä kiertävän nesteen lämpötila nousi jo +60 asteeseen. Keräimet on otettu käyttöön vasta viime kesänä, joten meneillään jännittävä ensimmäinen seurantavuosi.

Sokerikulman maalampö+aurinkokeräimet-järjestelmän suunnitteli ja asensi salolainen Lämpö-Nurmi

Sokerikulman tilaan kuuluu Residenssi Revonhäntä eli Revohka, jossa tapahtuu mielenkiintosia asioita ympäri vuoden - ja jossa viihtyisät ryhmämajoittumisen tilat. Mahdollisuus myös pitempiaikaiseen työskentelyresidenssiin. Sokerikulmalla toimii myös osuuskunta Juurikas.

Tietoja majoituksesta: 

Residenssi Revonhäntä

ja toiminnasta

Revohka 

Miksi valaat ovat aurinkoja?

Merenpohjaan vajonnut aurinko

Valaat lisääntyvät hitaasti, elävät pitkän elämän, jonka kaari muistuttaa hyvin paljon ihmisten elämänkaarta lapsuudesta nuoruuteen ja vanhuuten. Kuoltuaan valaat painuvat merten syvyyksiin. Suurten valaanruhojen hajoamisprosessi merenpohjassa kestää vuosikymmeniä. 

Tutkijat löysivät 70-luvulla fotosynteesin rinnalle toisen yhteyttämisen muodon, kemosynteesin, jossa lehtivihreättömät bakteerit pystyvät yhteyttämään hiilidioksidia saamansa kemiallisen energian avulla – eli yhteyttämään ilman auringon valoa.  Kemosynteesiä tapahtui merenpohjan kuumien lähteiden läheisyydessä. Myöhemmin huomattiin (1987 meribiologi Craig Smith/University of Hawaii), että myös hitaasti hajoavissa öljyisissä valaanruhoissa mikrobit ja arkkieliöt hapettavat valaan ruhosta vapautuvia yksinkertaisia epäorgaanisia aineita kuten rikki- ja typpiyhdisteitä sekä metaania. Kemiallisesta hapetuksesta syntyy eliöiden tarvitsemaa energiaa, hiilihydraatteja. Kemosynteesin arvellaan olevan eliöiden varhaisin energiantuotantomenetelmä. Kuollut valas on ikäänkuin merenpohjaan vajonnut aurinko. Näin valasauringot muodostavat yhdessä merten syvyyksien mustien savuttajien kanssa meriluonnon ja koko planeetan monimuotoisuutta ylläpitävän tärkeän verkoston. 

Teollinen valaiden metsästys on tehnyt mittaamattoman aukon tähän verkostoon - ja samalla myös luonnon monimuotoisuuteen. Tämä on yksi merkittävä, jopa sivuutettu tekijä, miksi valaiden suojelu on erityisen tärkeää. Valailla on paljon muitakin ekosysteemin ylläpitoon ja säätelyyn liittyviä tehtäviä: vasta hiljattain on paljastunut, miten monien syväsukeltajien, erityisesti kaskelottien, merenpohjasta nostama rauta ylläpitää monimutkaista ravintoverkostoa planktoneista merilintuihin. Kaskelotti käyttää ravinnoksen syvänteissä eläviä pohjaeläimiä, kuten kalmareita ja mustekaloja. Kaskelottien punertava rautapiroinen uloste on arvokasta ravintoa planktonille - ja rauta myös tehostaa merten kykyä sitoa hiilidioksidia. 

***

Vuodenvaihteessa olin onnekas. Pääsin avustajaksi valassafarilaivalle, ja opin taas yhden uuden asian, jossa valaat ovat tärkeässä asemassa ekosysteemin tasapainon ylläpitäjinä. Valaita ei turhaan lueta kuuluvaksi ns lippulaivalajeihin eli flagship species . 

Tunnelmia valassafarilta:

Mitä kaikkea voikaan arktinen talven syli tarjota: aurinkoja! 

Keskellä kaamosta, jolloin auringon oranssi valo on läsnä vain hetken vuorten lumisilla huipuilla, miekka- ja ryhävalaiden valkeissa evissä sekä valaiden hengityksessä, aurinko on läsnä kaikkialla. Auringonpilkut maalaavat revontulia taivaalle, jota halkoo auringoista koostuva linnunrata, ympärillä auringon valoa heijastavia planeettoja.

Tromssassa on parhaillaankin meneillään myös ihmeellinen aurinkonäytelmä: ympäröiviin vuonoihin on kerääntynyt suurin osa Barentsin meren ryhävalaista sillin pyyntiin - ryhävalas-perheitä, nuorisoa, uroksia sekä naaraita. Ne, tai oikeastaan he, ovat olleet siellä jo marraskuusta lähtien, ja todennäköisesti suuntaavat takaisin Karibialle laulamaan ja lisääntymään helmikuun lopulla. Ryhävalaat vaeltavat vuosittain Karibialta Barentsin merelle, mutta Tromssan vuonojen silliparvet on humpakeille (Humpback whales) uusi löytö, sillä ensimmäiset kaksi valasta ilmaantuivat näille seuduille vasta noin viisi vuotta sitten. Seuraavana vuonna ryhävalaita olikin jo 50, sitten parisataa ja nyt ainakin 700 yksilöä.

Kuva: Lauri Pietikäinen/Kalastaja kuivalla maalla-blogissa. Auringonvalo heijastuu ryhävalaan  hengityssuihkuun.

Jos valaat kiinnostavat, voit lukea lisää ryhävalaista Arctic Whale Toursin oppaan Lauri Pietikäisen blogista mm. siitä, miksi ennakkoluuloista huolimatta valaat ovatkin tervetulleita lisäkalastajia vuonoihin. Saalista riittää kaikille, myös ihmisille. Valaat pitävät sillit liikkeellä ja estävät niiden liikalisääntymisen. Toisin sanoen valailla on tässäkin kohtaa merkittävä tehtävä ekosysteemissä tasapainon ylläpitäjinä. Ilman valaita vuonoissa hillittömästi lisääntyvät sillit ovat aiheuttaneet happikatoa, josta pahimpina vuosina on seurannut ekokatastrofi eli kalojen massakuolema. Ilmastonmuutoksen arvellaan olevan yksi tekijä tässä uudenlaisessa kuviossa.

Uusi lähimatkailukohde on vielä sangen tuntematon

Pohjois-Norjan kaamos houkuttelee turisteja - Tromssa kuhisee matkailijoita, ja jopa hyvin kaukaa: Aasiasta, Australiasta, Afrikan ja Amerikan mantereilta. Monet ovat tulleet nähdäkseen revontulia  ja poroja ja kokeakseen lumen. Tromssassa valassafarilla mukana ollut ystäväni ihmettelikin: turistikaupat ovat täynnä poro- ja revontuliaiheisia pipoja, -paitoja ja kahvimukeja, mutta missään ei näkynyt valaanpyrstön kuvaakaan mukaan kotiin vietäväksi, vaikka lähivesillä on koko ajan meneillään tämä mitä ihmeellisin näytelmä! 

Tromssan päiväkirjasta:

29.12.2015
Arctic Whale Tours  Tänään kaiken nähnyt oppaamme, Lauri Pietikäinen, hihkui "uskomatonta, uskomatonta". Valaita oli kaikkialla ja ne tulivat lähelle. Ryhävalaiden talvinen viipyminen näillä vesillä, näin sankoin joukoin, on uusi ilmiö - Karibia saa odottaa, sillä täällä on runsain mitoin rasvaista silliä. Ja me turistit olemme kuin lapset karkkikaupassa: kaamosauringon pinkki-laikkusiksi värjäämät miekkavalasperheet piirittävät joka puolelta hiljakseen keikkuvaa laivaamme, jonka kannelta ahmimme näitä ihmeellisiä olentoja herkeämättä katseillamme. Isoäitiensä ohjaamina miekkavalaat pyytävät ja kokoavat sillejä. Samaan aikaan tarkkakorvaiset ryhävalasnuorukaiset, jotka eivät vielä taida laumansa kupla-verkkokalastus-yhteistyötä, käyttävät hyväkseen miekkavalaiden ruokapöytiä - kaikessa sovussa, sillä norjalaiset miekkavalaat ovat lempeitä, eivätkä ne saalista ryhävalaiden poikasia. Jänniä nämä valaskulttuurit, sillä Karibian lisääntymisalueilta ryhävalailla on karuja perheidenhajoamis-kokemuksia: sikäläiset miekkavalaat tappavat ryhävalaidenkin poikasia. Pohjoisessa voi toisiin luottaa, sillä täällä toimii valaillakin sosiaalidemokratia.

30.12.2015
Olen valasmummojen valtakunnassa. Valaiden suurperheissä se on isoäiti joka sanoo missä silliparvi seisoo. Meillä ranta-apinoilla ja valailla on muutakin yhteistä: vaihdevuodet - ja se vasta hienoa onkin, sillä siihen perustuu mahdollisuus isovanhemmuuteen ja viisauteen. Ollan valaiksi.

31.12.2015 

Työnsin lumella täyteen sullotun kahvipannun kotatulille ja läksimme joukolla vuonon rantaan. Porot seurasivat mukana - ei kahvinporot, vaan kesyt peurat, ne joiden naaraillakin on sarvet eli aurinkopeurat - kokonainen tokka! Haalean vihreät revontulet peittyivät varkain ammuttujen leijuvien hätärakettien punaan, joka valaisi oudolla tavalla lumivalkean maan ja sen porot. Rannassa avautui Tromssan taivas. Laivojen sireenit ulisivat vuodenvaihteen kunniaksi. Äänimeri resonoi ympäröivien vuorien kanssa muuttuen ryhävalaiden trumpetin mataliksi soinnuiksi, samalla kuin taivas täyttyi joka suuntaan räjähtävistä värikkäistä silliparvista. Porot eivät olleet moksiskaan taivaallisen meren näytelmästä, vaan kuopsuttivat tuoreen lumen alta jäkälää ja heinää.

Mutta mitä ajattelivatkaan ryhävalaat! Vuoden ensimmäisenä päivänä saimme seurata kymmenien ryhävalaiden ruokailua runsaiden silliparvien äärellä, ruokariittiä, jossa valaat eviensä ja vartaloidensa liikkeillä kokoavat silliparvet kuplaverkkoon lähelle veden pintaa. Vesi kiehuu silmiemme edessä, ja pian kuohunnan keskeltä nousevat valaat, kaikki yhtä aikaa, ylös vedestä vyötäröjään myöten valtaisat suut ammollaan - kuin tanssien. Hopeiset sillit kirpoavat tanssijoiden suista kuin ilotulitteet paikalle juhlimaan saapuneille merilokeille ja merikotkalle lahjoiksi. Ja tämä näytelmä toistuu, joka puolella laivaa, paikalla on useita parvia. Uskomatonta. Vuoden ensimmäinen päivä painuu vuorten taakse. Auringon punainen kajo hiipuu, laivamme salonki täyttyy punaposkisista ja autuaan onnellisista valasrakastajista.

***

Arctic Whale Tours on ainoa valassafareita tarjoava toimija Tromssassa, jolla on WDCS (Whale and Dolphin Society) sertifikaatti toiminnalleen. Sympaattisen Jacquelyne-laivan miehistö ja oppaat noudattavat yhdessä valaiden suojelujärjestön kanssa luotuja pelisääntöjä. Oleellista on se, että liikkuvia valaita ei seurata, ja ruokailevien parvien ympärille jätetään vähintään 100 metriä tilaa. Opas Lauri Pietikäinen tuntee valaat kuin parhaat ystävänsä - ja hän muistuttaa laivan vierailijoille:  pysähdymme, maltamme odottaa, niin valaat tulevat -ja se toimii. Valaat ovat myös oppineet käyttämään laivan seinää hyödykseen saalistaessaan sillejä: ryhävalaat ajavat sillit kohti laivan kylkeä. Laivan varjon huomatessaan silliparvi tekeekin äkkikäännöksen ja ryhävalaat ovat valmiina haukkaamaan suuriin suihinsa panikoivan silliparven. Valaiden keittiöt sijaitsevat usein juuri jyrkänteiden läheisyydessä. Vedenalaiset jyrkänteet ovat ekologisia hotspotteja, sillä vedenalaisten jyrkänteiden suojissa ja reunoilla luonnon monimuotoisuus kukoistaa monikerroksisina hyllyinä.

Hyviä kuvia valasretkiltämme löytyy Arctic Whale Safarin sivuilta.

Linkkejä:

Suosittelen myös vierailua paikallisella porotilalla, jota isännöi nuori saamelaisperhe: Tromsø Arctic Reindeer Farm. Sekä Arctic Whale Tour että  Tromsø Arctic Reindeer Experience löytyvät luonnollisesti myös facebookista.

Lapin Kansan -juttu valasturismista 2.2.2016 - myös Lauri Pietikäisen haastattelu.

Valastarkkailu-juttuja vanhasta blogistani:

Azorit:
Tulivuoren sydämestä syntyneet

Viena:
Valastarkkailua Vienanmerellä

Valasturismi ja merenpohjaan vajonnut aurinko  (vanha tekstini, joka on ollut jutunjuurena tässä)

Ilppi huokailee katonrajassa. Taustatukea puulämmittäjälle.

Ilppi eli ilmalämpöpumppu on hurissut koulun vintillä kaksi talvea tuoden helpotusta "sen seitsemän uunin lämmitys-souvviin". Souvvi jatkuu edelleen, sillä ilmalämpöpumppu ja sen kolme sisäyksikköä ovat pakkasilla lähinnä taustalämmittäjän roolissa. Ilppi pitää taloa myös peruslämpimänä asukkaiden poissa ollessa. Kotiinpaluun ei enää tarvitse olla "kaiken aloittamista alusta" (huokaus) eli autiotalomaiseksi viilentyneen rakennuksen lämmittämistä takaisin kodiksi. 

Päältä sytytetty. Se onkin helpointa. Loppujen lopuksi.

Olen säätänyt sisäyksiköiden lämpötilan 18/20 asteeseen. Kahdeksantoista astetta on minusta riittävä peruslämpö - ja tuttua 70-luvun energiakriisin ajoilta, jolloin asunnon lämpötila ei saanut olla korkeampi. Tosin toivottu lämpötila toteutuu katon rajassa, joten lisälämpöä toimintakorkeuteen loihdin edelleen uuneilla. Lisäksi onhan tulipesästä huokuva lämpö ihan omanlaistaan ihon alle ulottuvaa lämpöä!

Koulun huonekorkeudet ovat asunnon puolella yli kolme metriä ja luokissa yli neljä.  Jokaisessa huoneessa on alunperin ollut peltikuorinen pönttöuuni, isossa luokassa kaksi uunia, joista toisen tilalle ovat entiset omistajat vaihtaneet Angelniemen kirkon vanhan kaminan. Kamina on edelleen se nopein huoneiston ylös-lämmittäjä,  ja se myös varaa hieman lämpöä kaminaan myöhemmin muurattuun tiilisisukseen.  Ns opettajan kamariin on muurattu rikkoutuneen uunin tilalle tiiliuuni, keittiössä on puuhella. Lisäksi koulun keittolassa eli nykyisessä ateljee-rakennuksessa on leivinuuni sekä vesikiertoinen hella osana hybridijärjestelmää, joka lämmittää aurinkokeräinten kanssa vesivaraajaa. Sauna lämpenee puilla ja saunasta löytyy myös tulipesällinen pata, jota käytän vain harvoin. On näitä tulipesiä riittämiin, kaiken kaikkiaan kymmenen. Nuohoojalle tämä onkin lähitienoon monitulipesäisin kohde.

Ilmalämpöpumppu arveluttaa

Mietin ilmalämpöpumpun hankintaa koulurakennukseen pitkään. Emmin, koska sehän on tavattoman ruma ja pitää ääntä. Tuskallisinta olisi katsella härveliä suojellun koulurakennuksen seinässä - eikä vain ilpin ulkoyksikköä, vaan myös niitä putkia! Se ei olisi enää oikeaa rakennusperinnön vaalimista - ajattelin.

Asennutin ilmalämpöpumpun vanhaan keittolarakennukseen jo noin kahdeksan vuotta sitten, joten minulla oli kokemusta. Vaikka se olikin periaatteessa hiljainen (ja asennettu pihan perälle päin), ulkoyksikön kompressorin synnyttämä hurina toi uudenlaisen äänimaiseman aikaisemmin luonnonääniseen ympäristöön, jonka hiljaisuuden rikkoivat vain harvakseen lossin tahtiin mäen alapuolisella maantiellä kulkevat autot. Käytin ilppiä vain talvilämmitykseen. Luonnollisesti hengittävissä taloissa ei jäähdytystä tarvita. Mutta tämä ilppi päätti olla käynnistymättä 6 talven jälkeen. Olin tuolloin aloittanut koulun remontin (Peksalan wanhan koulun kunnostus), joten en ehtinyt murehtia vanhaa ilppiä ja sen tuomia ongelmia.

Peksalan koulun koulun remontin toteutuksesta vastannut poikani suositteli minulle sinnikkäästi ilppiä myös koulun puolelle. Ilpit olivat kuulemma kehittyneet. Ja olinhan jo mummuiässä - ja elämässä voisi helpommallakin päästä. Lisäksi hän lupasi asentaa ulkoyksikön putkineen niin, ettei se häiritsisi koulun ulkonäköä. Suostuin - enkä kadu! Onhan tämä luksusta. Tulia voi viritellä enimmäkseen innostuksen ja tunnelman luomisen halusta kuin pakon edessä. Ja ääniin vain tottuu.

Ilpin piilotus

Koulussa on nyt parhaillaankin hurisemassa ilppi kolmella sisäyksiköllä. Ulkoyksikkö asennettiin vinttiin. Tiedän: ohjeissa se nimenomaan kielletään. Mutta koulun korkeudesta puolet muodostuu suuresta avovintistä, jonka sisällä harjakorkeus yltää viiteen metriin. Aikanaan on ehkä varattu vinttiin tilaa koulun laajennusta varten - tosin 30-luvulla tehdyt jyrkät ja kapeat vintinrappuset kertovat laajennussuunnitelmien hautautuneen. Vintti saa jäädä meidänkin käytössä avoimeksi.

Vintille asennettu ilmlämpöpumppu hyötykäyttää yläpohjan hukkalämpöä. Näin ilpin hyötysuhde muodostuu hieman paremmaksi kuin ulkoasennuksessa. Vintin ilma on myös ulkoilmaa kuivempaa,  joten lämpöpumpusta muodostuu näin vähemmän kondenssivettä - ja tarvitaan vähemmän sulatuksia. Keittolarakennuksen ulkoseinän ilmapumppu oli kovina pakkastalvina jääpuikoilla koristeltu, toisinaan lähes kokonaan jäämöykyksi naamioitunut - ja jatkuva sulatus kompensoi pumpusta saatavan lämpöhyödyn kokonaan.

Ulkoyksikkö vinttiin asennettuna mahdollisti koulun julkisivun säilymisen koskemattomana. Kaikki ilmalämpöpumpusta lähtevät kuusi putkea kolmeen sisäyksikköön kulkevat nyt piilossa. Tarkkasilmäinen voi vielä hahmottaa räystään alta harmaan ritilän, jonka kautta ulkoyksikkö puhaltaa ulos jäähdytetyn ilman, josta laite on ottanut lämmön talteen ja siirtänyt sen sisäyksiköiden kautta takaisin kiertoon. Ritilää tuskin enää erottaa seinästä koulun maalausurakan valmistuttua.

Siellä se on, vaalean ritilän takana. Rännin vieressä näkyy musta putki, josta ilpin vedet valuvat ulos. (Koulumme länsiseinä on vielä maalamatta.  Päädyssä  uusi maalipinta ja maalaustalkoot jatkuvat keväällä.)




Ilmalämpöpumppu pysyy vintissä sulana. Pumpun alapuolella on allas, josta vedet johdetaan lämmityskaapelilla varustettua putkea pitkin ulos (ks yläkuva) . Ulostuloputki on mitattu niin, että vesi valuu riittävän kauas talon seinästä, samaan ojaan kuin rännivedet.

Putket kulkevat vintiltä piilossa sisäyksiköihin, joita siis kolme.

Tarkoitus oli koteloida nämä rumilukset piiloon, mutta...

....päätinkin vain koteloida nuo letkut, jotka jäävät tässä installoinnissa näkyviin, koska niitä ei tuoda lämpöpuhaltimen takaa ulkoa sisälle, kuten yleensä. Jotenkin nämä sisäyksiköt häviävät tänne korkeisiin huoneisiin ja ylenmääräinen kuorittaminen toisi ne visuaalisesti merkityksellisiksi -ja osaksi sisustusta - jota en siis halua tavoitella. Olkoon noin. 

Tyytyväinen. Suhde puulämmitykseen on virkistynyt, teen sitä edelleen todella paljon. Varsinkin näillä talvipakkasilla vasta uunien lämpö tuo kodikkuuden ja oikean lämmön tunnun. Lämpöpumput ovat parhaimmillaan - taloudellisestikin - siinä nollakelin molemmin puolin.

Ilmeisesti muotolijat eivät ole innostuneet vielä ilmalämpöpumpuista!?

Lämpöä eristävä lumijalka

Vanhassa puutalossa asuvalle vuodenkierto ja sen muuttuvat sääolosuhteet tarkoittavat aina erilaisia suojaustoimenpiteitä. Olemme kuin valppaat metsän eläimet. Talvi on meille haasteellinen, lumi suoja.

Vastasatanut pakkaslumi, viti, on kuohkeaa ja siinä on paljon ilmaa.  Ilma on hyvä eriste ja siksi monet eläimetkin hakeutuvat mielellään talvisin lumen suojaan. Metsäkanalinnut, myös jotkut pikkulinnut, kuten urpiainen, osaavat tehdä suojakseen lumikiepin. Hylkeet synnyttävät kuuttinsa lumiluolaan. Pikkunisäkkäät elävät talven lumen suojissa, hirvieläimet lepäävät mielellään lumikuopissa talvisten ruokapaikkojensa läheisyydessä. Lumi suojaa puun juuristoja, aluskasveja ja monia hyönteisiä pakkasen puremilta. 

Lumi suojaa myös ihmisasumusten vesijohtoja ja viemäreitä. Ikiaikainen tapa pitää pakkanen talon ulkopuolella on kasata vitilunta kivijalan ympärille. Kivijalan lumisaappailla on huomattava vaikutus meidän 110-vuotiaan koulurakennuksen lattioiden lämpötilaan -ja talviseen asuinmukavuuteen. Lumen sulaessa huolehdimme vain märät lumet pois listojen ja muiden puuosien päältä ja annamme talon hengittää. Talon alapohjan tuuletusluukut jäävät myös lumikerroksen alle, mutta se ei haittaa - yleensä luukut suljetaan talveksi.

Mielenkiintoista nähdä ja kokea millaisia talviyllätyksiä etenevä ilmastonmuutos tuo tullessaan. Ilmeisesti ainakin rajua vaihtelua. Kovat pakkaset ilman lumen suojaa ovat pohjoisen lumimetsävyöhykkeen eläimille ja kasveille todella rankkoja - myös kylmää kyytiä kivijalkaisen vanhan puutalon asukkaille.

 Talosta huokuva lämpö yhdessä talviauringon vienosti lämmittävien säteiden kanssa sulattaa ja tiivistää lunta. Peitämme raot uudella vitilumella.

Tammikuinenkin matalalta paistava aurinko lämmittää kivijalkaa.

 Rakennuksen alustassa asustavat eläimet löytävät tiensä kotipesään kivijalkaan luodusta huolimatta. Koulun alla asustaa aiakin kärppä - lumikkokin on pihapiirissä nähty ja sen epäillään asuvan vanhan keittolarakennuksen kivijalassa.

Lumikko talvivalmiudessa. Kuva: Pasi Airike

Eteläseinustan korkeaaa kivijalkaa peittämään ei riitä vielä lumi, joten tilkitsin kivien raot lumella umpeen.

Talon lumieristystä vuonna 2011. Koulun entinen keittolarakennus ja navetta.